8.12.2008

Virallisen syyttäjän syyte Jyväskylän käräjäoikeudessa

Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta eläintautilain 23 §:n, maa- ja metsätalousministeriön asetuksen (157/2006) 7 §:n ja rikoslain 5 luvun 3 §:n nojalla 10.4.2006 ja 31.5.2006 välisenä aikana tapahtuneesta eläintautilain säännösten rikkomisesta sillä perusteella, että A oli vastoin varotoimenpiteistä lintuinfluenssan leviämisen ehkäisemiseksi luonnonvaraisten lintujen ja siipikarjan välillä annettua maa- ja metsätalousministeriön asetusta pitänyt tilallaan hanhia ulkona laitumella.

A:n vastaus

A kiisti syytteen, koska kyseessä oli ollut pakkotila, johon hän oli ollut pakotettu valtion lainsäädäntötoimien ja virkamiesten virkavirheiden johdosta. Elinkeinonaan hanhien kasvattamista harjoittavalle A:lle oli annettu kolme päivää ennen asetuksen voimaan saattamista tiedoksi vaatimus siitä, että hänen ulkona tarhaamansa hanhet oli saatava sisätiloihin. Tällä oli rikottu hallintolaissa ja perustuslaissa turvattuja hyvän hallinnon takeita. Viranomaisilla oli ollut tiedossa, että A:lla ei ollut ollut tiloja, joihin linnut olisi voitu siirtää. Tästä huolimatta lintuja ei ollut viranomaisten taholta määrätty tapettaviksi, vaan oli tehty tutkintapyyntö. A:n menettelystä puuttuivat sekä tahallisuus että tuottamus. A katsoi, että häneltä oli valtion tekemällä EY-komission päätöksen tulkinnalla viety mahdollisuus harjoittaa elinkeinoa kilpailukykyisesti. A vaati syytteen hylkäämistä.

Käräjäoikeuden tuomio 18.5.2007

Asiaa koskevat säännökset ja niiden arviointi

Käräjäoikeus totesi, että maa- ja metsätalousministeriö oli 28.2.2006 antanut eläintautilain 12 §:n nojalla asetuksen varotoimenpiteistä lintuinfluenssan leviämisen ehkäisemiseksi luonnonvaraisten lintujen ja siipikarjan välillä (157/2006). Asetuksella oli pantu kansallisesti täytäntöön EY-komission päätökset 2005/731/EY, 2005/734/EY, 2005/745/EY ja 2005/855/EY. Asetuksen 7 §:n mukaan siipikarjan ulkonapito riskialueilla oli ollut kielletty asetuksen voimassaoloaikana 3.3. - 31.5.2006. Asetuksen voimassaoloaika oli vastannut luonnonvaraisten lintujen kevätmuuton aikaa.

A:n tilalla oli pidetty asetuksen 2 §:n nojalla siipikarjana pidettäviä hanhia. A:n tila oli kuulunut asetuksen tarkoittamaan riskialueeseen.

Maa- ja metsätalousministeriö oli kyseistä asetusta antaessaan joutunut punnitsemaan erilaisia asiaan vaikuttavia intressejä. Kevättalvella 2006 oli Euroopassa ja sen lähialueilla havaittu runsaasti lintuinfluenssatapauksia, minkä vuoksi viranomaisilla oli ollut voimakas ja kansainvälisesti laajalle ulottuva intressi ennalta ehkäistä lintuinfluenssaa ja erityisesti estää lintuinfluenssaviruksen leviäminen siipikarjaan. Huomioon oli täytynyt ottaa myös yksittäisten elinkeinonharjoittajien ja koko siipikarjankasvatuselinkeinon intressit sekä perustuslain 18 §:ssä turvattu yksityisen oikeus elinkeinon harjoittamiseen. Maa- ja metsätalousministeriö oli asetuksen antaessaan kuullut muun muassa asianomaisia keskusjärjestöjä, koska määräyksillä oli ollut huomattavaa taloudellista ja muutoin laajakantoista merkitystä. Maa- ja metsätalousministeriö oli asetuksen antaessaan toiminut sille kuuluvan harkintavallan rajoissa eikä sen ollut osoitettu toimineen suhteellisuusperiaatteen vastaisesti. Lintuinfluenssavaaraan liittyvän olosuhteiden muuttumisen vuoksi asiassa ei voitu tehokkaasti vedota luottamuksensuojan periaatteeseen. Asetuksen säännökset eivät olleet ristiriidassa perustuslain 18 §:ssä säädetyn elinkeinonharjoittamisoikeuden kanssa.

Tapahtumatiedot

Läänineläinlääkäri oli välittömästi asetuksen antamisen jälkeen 28.2.2006 lähettänyt A:lle sähköpostilla tiedon asetuksen voimaantulosta 3.3.2006 sekä asetuksen sisällöstä ja A:n tilan kuulumisesta hanhien ulkonapitokiellon alaisuuteen. A oli vastaanottanut sähköpostin 1.3.2006. Sähköpostiviestissä oli muun ohella todettu, että tauti näytti olevan tulossa jo Ruotsin rannikolla.

A oli 27.3.2006 tehnyt asetuksen 8 §:n mukaisesti läänineläinlääkärille hanhien ulkonapitokieltoa koskevan poikkeuslupahakemuksen. Siinä oli perusteltu poikkeuslupapyyntöä hanhien hyvinvoinnilla sekä sillä, ettei hanhi menestynyt sisäkasvatuksessa ja ettei tilalla ollut käytettävissä riittävän suurta hallia hanhien sisälläpitoon. Läänineläinlääkäri oli 27.4.2006 antamallaan päätöksellä hylännyt hakemuksen, koska hanhien pitopaikan läheisyydessä oli merkittävä alueellinen vesilintujen levähdys- ja oleskelualue eikä vesilintujen pääsyä kontaktiin tilan ulkona pidettävän siipikarjan kanssa voitu hakemuksen mukaisessa tuotantotavassa estää.

A oli kertonut luopuneensa hanhien poikastuotannosta välittömästi asetuksen voimaantullessa. Hän oli pitänyt hanhia sisällä 100 neliömetrin suuruisessa talvihallissa 1.3. ja 10.4.2006 välisen ajan. Hanhia oli ollut alun perin 360. A:n kertoman mukaan hanhien kuolleisuus oli kuitenkin ollut tuolloin huomattavasti normaalia suurempi johtuen niiden seksuaalisesta virittäytymisestä, stressistä ja tappeluista. Hanhia oli A:n kertomuksen mukaan kuollut kyseisenä aikana noin 20.

A oli katsonut, ettei hänellä ollut ollut realistisia mahdollisuuksia riittävän suuren, ainakin 400 neliömetrin hallitilan rakentamiseen hanhien sisällä pitämiseksi. A:n käsityksen mukaan hanhia ei voitu kannattavasti kasvattaa sisätiloissa eikä hanhi sopeutunut sisätiloihin. A:n mielestä viranomaisten olisi pitänyt tehdä hanhien lopettamispäätös, jolloin hän olisi saanut valtiolta korvauksen. Mikäli hän olisi itse lopettanut hanhet, hän olisi jäänyt ilman korvauksia. A oli kertonut joutuneensa eläinsuojelullisista syistä 10.4.2006 laskemaan jäljellä olleet 340 hanhea ulos aidatulle laidunalueelle.

Todistajana kuultu läänineläinlääkäri oli kertonut, että hän oli 24.4.2006 tekemässään tarkastuksessa todennut A:n tilalla olevalla aidatulla laitumella ulkona useita kymmeniä hanhia ja jonkin matkan päässä pellolla joutsenia. Todistajan mukaan A:n tilalla oli ollut ilmeinen vaara, että muuttavat vesilinnut joutuivat kosketuksiin ulkona olleen siipikarjan kanssa. Lintuinfluenssan tartuntavaara oli todistajan käsityksen mukaan tässä tapauksessa ollut poikkeuksellisen suuri. Keski-Suomen ympäristökeskuksesta saadun tiedon mukaan A:n tilan läheisyydessä oli alueellisesti merkittävä lintujen kokoontumis- ja levähdysalue ja A:n tilan alueella kävi keväisin muuttavia luonnonvaraisia lintuja, erityisesti vesilintuja. Tilan alueelle oli tämän vuoksi pystytetty harrastajien toimesta torni lintujen tarkkailua varten. Todistaja oli kertonut, että A:n tilan hanhissa oli useana vuonna todettu virustautikartoituksissa newcastle-taudin vasta-aineita ja syksyllä 2006 myös lintuinfluenssan vasta-aineita. Vasta-aineet viittasivat todistajan mukaan luonnonvaraisista muuttolinnuista saatuihin lieviin virustartuntoihin. Varsinaisia newcastle- tai lintuinfluenssaviruksia ei tilan hanhista sitä vastoin ollut havaittu. Todistajan näkemyksen mukaan A:lla oli ollut asetuksen johdosta kaksi vaihtoehtoa: hanhien määrän huomattava vähentäminen tai eläinsuojelusäännökset täyttävän hallin rakentaminen. Todistajan mukaan siipikarjankasvattajalla oli omistajana velvollisuus järjestää eläimille sellaiset tilat ja olosuhteet, että eläinsuojelusäännökset täyttyivät sekä muutenkin päättää eläimistä.

Johtopäätökset

A:n ja läänineläinlääkärin kertomusten perusteella oli kiistatonta, että A:n tilalla oli 10.4. ja 31.5.2006 välisenä aikana pidetty noin 340 hanhea ulkona laitumella vastoin edellä mainitun maa- ja metsätalousministeriön asetuksen (157/2006) 7 §:n säännöstä. Hanhien ulkonapitoon ei ollut myönnetty asetuksen 8 §:n mukaista poikkeuslupaa. A oli täysin tietoisena hanhien ulkonapitokiellosta päästänyt hanhet kyseisenä aikana ulos laitumelle. A oli ollut tietoinen myös lintuinfluenssan leviämisvaarasta ja siitä, että tautiepäilyjä oli jo ollut myös Suomen lähialueilla.

A:lla oli ollut lain mukaisina vaihtoehtoina joko rakentaa kiireellisesti lisähallitilaa tai vähentää riittävästi hanhien määrää. Ainakin jälkimmäinen vaihtoehto oli ollut mahdollista toteuttaa, jolloin aiheutuneiden taloudellisten vahinkojen korvaaminen valtion varoista olisi eläintautilain 20 §:n mukaisesti ratkaistu myöhemmin. Kysymys oli ollut yrittäjän riskistä ja sen toteutumisesta olosuhteiden yllättäen muuttuessa.

A oli vedonnut rikoslain 4 luvun 5 §:n 1 momentissa säädettyyn pakkotilaan. Mainitun säännöksen mukaan muun kuin hätävarjelusäännöksessä tarkoitetun, oikeudellisesti suojattua etua uhkaavan välittömän ja pakottavan vaaran torjumiseksi tarpeellinen teko oli pakkotilatekona sallittu, jos teko oli kokonaisuutena arvioiden puolustettava, kun otettiin huomioon pelastettavan edun ja teolla aiheutetun vahingon ja haitan laatu ja suuruus, vaaran alkuperä sekä muut olosuhteet.

Käräjäoikeus katsoi, ettei tässä tapauksessa ollut ollut säännöksessä tarkoitettua välitöntä ja pakottavaa vaaraa eikä kysymys siten ollut rikoslain 4 luvun 5 §:ssä tarkoitetusta tilanteesta. Joka tapauksessa, kun otettiin huomioon tuolloinen lintuinfluenssan leviämisvaaran suuruus ja mahdollisen lintuinfluenssatartunnan merkitys koko elinkeinoalan kannalta, A:n tekoa ei voitu pitää kokonaisuutena arvioiden rikoslain 4 luvun 5 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla puolustettavana. Käräjäoikeus katsoi, ettei kysymys ollut ollut myöskään mainitun pykälän 2 momentissa tarkoitetusta tilanteesta. A:lta olisi kyseisissä olosuhteissa voitu kohtuudella vaatia lintuinfluenssan leviämisen ehkäisemiseksi annettujen säännösten noudattamista, vaikka otettaisiinkin huomioon hänen esille tuomansa pelastettavan edun tärkeys, tilanteen yllätyksellisyys ja muut seikat.

Edellä mainituilla perusteilla käräjäoikeus katsoi A:n syyllistyneen syytteessä tarkoitettuun eläintautilain säännösten rikkomiseen.

Rangaistusseuraamus

A oli joutunut äkillisesti ilmenneen lintuinfluenssan leviämisvaaran ja sen aiheuttamien varotoimenpiteiden johdosta hyvin lyhyellä varoitusajalla vaikeaan tilanteeseen. Käräjäoikeus katsoi, että hänen syykseen luettava rikos oli tehty olosuhteissa, jotka läheisesti muistuttivat pakkotilasäännösten soveltamiseen johtavia olosuhteita. Sen vuoksi käräjäoikeus sovelsi rangaistusta määrätessään rikoslain 6 luvun 8 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettua rangaistusasteikon lieventämisperustetta.

Näillä perusteilla käräjäoikeus tuomitsi A:n eläintautilain säännösten rikkomisesta sakkorangaistukseen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Jorma Eirola.

Vaasan hovioikeuden tuomio 26.10.2007

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A oli valittamalla saattanut jutun, totesi, että rikoslain 3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan rikokseen syylliseksi sai katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä oli laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Sanotun pykälän 2 momentin mukaan rangaistuksen ja muun rikosoikeudellisen seuraamuksen oli perustuttava lakiin. Säännös ilmaisi rikosoikeudessa noudatettavan laillisuusperiaatteen. Mainitun säännöksen säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen mukaan niissä tilanteissa, joissa rangaistavan käyttäytymisen kuvaus annettiin lakia alemmanasteisissa säännöksissä, blankotekniikka täytti varsin huonosti vaatimuksen, jonka mukaan rikosten määrittelyn tuli perustua lakiin eikä lakia alemmanasteisiin säännöksiin. Suoranaista ristiriitaa tällaisen tekniikan ja lakisidonnaisuusperiaatteen välillä ei kuitenkaan vallinnut edellyttäen, että rangaistavuuden perusta edelleen selvästi ilmeni laista ja että tuohon lakiin oli otettu selkeä ja nimenomainen delegointisäännös. Perustuslakivaliokunnan perusoikeusuudistukseen liittyen antamassa mietinnössä (PeVM 25/1994) oli todettu, että hyväksyttävien blankorangaistussäännösten valtuutusketjujen tuli olla täsmälliset, tekojen rangaistavuuden edellytykset ilmaisevien aineellisten säännösten tuli olla kirjoitetut rikossäännöksiltä vaadittavalla tarkkuudella, nämä säännökset käsittävästä normistosta tuli käydä myös ilmi niiden rikkomisen rangaistavuus ja kriminalisoinnin sisältävässä säännöksessä tuli olla jonkinlainen asiallinen luonnehdinta kriminalisoitavaksi tarkoitetusta teosta.

Eläintautilain 23 §:ssä oli säädetty, että se, joka rikkoi tätä lakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä, oli tuomittava, jollei siitä ollut muualla laissa säädetty ankarampaa rangaistusta, eläintautilain säännösten rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään vuodeksi. Kysymyksessä oleva asetus oli annettu eläintautilain 12 §:n 1 momentin 1 ja 2 kohdan (55/1980) ja helposti leviävien eläintautien vastustamisesta annetun lain 5 §:n (488/1960) nojalla, sellaisina kuin niistä olivat eläintautilain 12 §:n 1 momentin 1 ja 2 kohta laissa 809/1992. Asetuksen 7 §:ssä säädettiin, että siipikarjan pito ulkona oli kielletty riskialueilla.

Eläintautilain 23 §:n säännös oli niin sanottu avoin rangaistussäännös (blankorangaistussäännös), joka ilmaisi vain rangaistusuhan ja -asteikon. Rangaistavaa menettelyä ei ollut säännöksessä luonnehdittu lainkaan, vaan tunnusmerkistö (rangaistavan käyttäytymisen kuvaus) oli määritelty muualla, joko samassa laissa tai muussa lainsäädännössä tai lakia alemmanasteisessa normistossa. Tässä tapauksessa siipikarjan ulkonapitokielto ilmeni asetuksen 7 §:stä. Sen rikkominen oli ilmeisesti tarkoitettu rangaistavaksi menettelyksi. Asetuksessa ei ollut kuitenkaan viittausta eläintautilain 23 §:n rangaistussäännökseen eikä siitä muutoinkaan ilmennyt asetuksen 7 §:ssä säädetyn siipikarjan ulkonapitokiellon vastaisen menettelyn rangaistavuus. Näin ollen hovioikeus katsoi, ettei kysymyksessä ollut sääntely täyttänyt rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen vaatimuksia. A:ta ei siten voitu tuomita rangaistukseen syytteessä tarkoitetusta teosta.

Hovioikeus hylkäsi A:han kohdistetut syytteet.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jorma Latvala, Osmo Hänninen ja Eerika Hirvelä.

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Virallinen syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta siitä, että tämä oli 10.4.2006 ja 31.5.2006 välisenä aikana pitänyt vastoin varotoimenpiteistä lintuinfluenssan leviämisen ehkäisemiseksi luonnonvaraisten lintujen ja siipikarjan välillä annettua maa- ja metsätalousministeriön asetusta (157/2006) (jäljempänä asetus) tilallaan hanhia ulkona laitumella.

2. A oli 1.3.2006 saanut läänineläinlääkärin viestin, jossa hänelle oli ilmoitettu asetuksen 3.3.2006 tapahtuvasta voimaantulosta ja sen vaatimista toimenpiteistä. Hän olikin pitänyt hanhia sisätiloissa 10.4.2006 saakka, mutta oli tuolloin päästänyt ne "eläinsuojelullisista syistä" ulos vastoin asetuksen määräystä.

3. A oli 27.3.2006 hakenut asetuksen 8 §:ssä tarkoitettua poikkeuslupaa hanhien ulkonapitoon, mutta tämän hakemuksen läänineläinlääkäri oli 27.4.2006 hylännyt. A ei ollut hakenut tähän päätökseen muutosta.

4. A on käräjäoikeudessa kiistänyt syytteen vetoamalla pakkotilaan. Hänellä ei ollut ollut mahdollisuuksia saada hanhia asianmukaisiin sisätiloihin. Lintujen sisälläpito oli aiheuttanut niille huomattavaa haittaa ja kärsimystä. Siipikarjan ulkonapitokielto oli sitä paitsi A:n mielestä loukannut hänen oikeuttaan elinkeinon harjoittamiseen.

5. Käräjäoikeus on katsonut, ettei kysymys ollut pakkotilasta, ja tuominnut A:n eläintautilain säännösten rikkomisesta sakkorangaistukseen, ottaen A:n esille tuomat seikat kuitenkin rangaistusta määrätessään lieventävinä huomioon. Sen sijaan hovioikeus on A:n valituksesta hylännyt syytteen katsoen, ettei asetuksessa ollut viittausta eläintautilain 23 §:n rangaistussäännökseen eikä asetuksesta muutoinkaan ilmennyt sen 7 §:ssä säädetyn siipikarjan ulkonapitokiellon rikkomisen rangaistavuus. Hovioikeuden mukaan sääntely ei täyttänyt rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen vaatimuksia.

6. Asiassa on riidatonta, että A on kerrotuin tavoin rikkonut siipikarjan ulkonapitokieltoa. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys ensinnäkin siitä, voidaanko hänet tästä menettelystä tuomita rangaistukseen rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen estämättä ja, mikäli vastaus on myönteinen, voiko A kuitenkin vapautua rangaistusvastuusta rikoslain 4 luvun 5 §:ssä säädetyllä vastuuvapausperusteella.

Siipikarjan ulkonapitokielto ja sen rikkomisen rangaistavuus

7. Asetuksessa on säädetty niistä siipikarjan pitopaikoissa noudatettavista toimenpiteistä, joiden tarkoituksena on ehkäistä luonnonvaraisissa linnuissa mahdollisesti esiintyvän lintuinfluenssan leviäminen siipikarjaan ja tarhattaviin lintuihin, sekä edistää tartunnan varhaista havaitsemista. Sillä on pantu kansallisesti täytäntöön Euroopan yhteisöjen komission päätökset 2005/731/EY, 2005/734/EY, 2005/745/EY ja 2005/855/EY, jotka koskevat vähimmäistoimenpiteitä lintuinfluenssan tarttumisvaaran vähentämiseksi.

8. Asetuksen 7 §:n mukaan siipikarjan pito ulkona on asetuksen voimassaoloaikana kielletty riskialueilla. Näihin kuuluvat asetuksen 2 §:n d kohdan mukaan ne kunnat, joilla lintuinfluenssan tartuntavaara on suurempi kuin muilla alueilla. Asianomaiset kunnat on lueteltu asetuksen liitteessä I. Niihin kuuluu myös Petäjävesi, missä A on laiduntanut hanhiaan.

9. Asetus on nyt merkityksellisiltä osin annettu eläintautilain 12 §:n 1 momentin (809/1992 ja 424/1994) nojalla. Mainitun 1 momentin mukaan maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintä- ja elintarvikeosasto voi eläintautien ennalta ehkäisemiseksi ja leviämisen estämiseksi sekä tautitilanteen selvittämiseksi antaa muun muassa määräyksiä siitä, mitä eläintenpidossa on noudatettava. Eläintautilain nojalla annettujen säännöksien rikkominen on säädetty rangaistavaksi lain 23 §:ssä. Rangaistussäännöksen mukaan se, joka rikkoo eläintautilakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä, on tuomittava, jollei siitä ole muualla laissa säädetty ankarampaa rangaistusta, eläintautilain säännösten rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään vuodeksi.

Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate

10. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 artiklan mukaan ketään ei ole pidettävä syypäänä rikokseen sellaisen teon tai laiminlyönnin perusteella, joka ei ollut tekohetkellä kansallisen lainsäädännön tai kansainvälisen oikeuden mukaan rikos. Euroopan yhteisöjen tuomioistuin on katsonut tämän sopimusmääräyksen olevan erottamaton osa myös niitä yleisiä oikeusperiaatteita, joiden noudattamista yhteisöjen tuomioistuin varmistaa (ks. asia 63/83, Kirk, tuomio 10.7.1984, Kok. 1984, s. 2689, Erityispainos VII, s. 605).

11. Perustuslain 8 §:n mukaan ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen eikä tuomita rangaistukseen sellaisen teon perusteella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi.

12. Rikoslain 3 luvun 1 §:n mukaan rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Rangaistuksen ja muun rikosoikeudellisen seuraamuksen on perustuttava lakiin.

13. Edellä mainitun laillisuusperiaatteen kannalta ongelmallisia ovat niin sanotut avoimet rikossäännökset eli blankorangaistussäännökset. Niissä rangaistavan teon tunnusmerkistöä ei määritellä itse rangaistussäännöksessä vaan viitataan tältä osin vain muihin säännöksiin tai viranomaisen antamiin määräyksiin. Eduskunnan perustuslakivaliokunta (PeVM 25/1994 vp s. 8) on asettanut tiettyjä tavoitteita tällaiselle lainsäädäntötekniikalle. Ensinnäkin itse rangaistusuhan sisältävästä laintasoisesta säännöksestä lähtevän niin sanotun valtuutusketjun rangaistavan teon tunnusmerkistön sisältävään normiin täytyy olla täsmällinen. Toiseksi: tekojen rangaistavuuden edellytykset ilmaisevien aineellisten säännösten tulee olla kirjoitetut rikossäännöksiltä vaadittavalla tarkkuudella. Kolmanneksi: nämä säännökset käsittävästä normistosta tulee käydä ilmi myös niiden rikkomisen rangaistavuus. Neljänneksi: kriminalisoinnin sisältävässä säännöksessä tulee olla jonkinlainen asiallinen luonnehdinta kriminalisoitavaksi tarkoitetusta teosta.

14. Näihin kriteereihin on viitattu myös rikoslain yleisten oppien uudistamista koskevassa hallituksen esityksessä toteamalla, että blankorangaistussääntely ei ole sellaisenaan ristiriidassa rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kanssa. Edellytyksenä kuitenkin on, että rangaistavuuden perusta ilmenee selvästi eduskunnan säätämästä laista ja että lakiin on otettu selkeä ja nimenomainen delegointisäännös (HE 44/2002 vp s. 33).

15. Korkein oikeus on useissa ennakkoratkaisuissaan ottanut kantaa blankorangaistussääntelyn hyväksyttävyyteen rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kannalta. Ratkaisussa KKO 2000:52 Korkein oikeus katsoi, ettei kaupungin järjestyssäännön rikkomisesta voitu rangaista, kun kyseisessä järjestysäännössä ei ollut säännöstä sen rikkomisen rangaistavuudesta ja kuntalaissakin oli annettu vain valtuutus rangaistusuhan sisältävän järjestyssäännön antamiseen. Ratkaisussa KKO 1998:159 oli kysymys tilanteesta, jossa syytteenalaista tekoa ei ollut laintasoisesti säädetty rangaistavaksi. Ratkaisussa KKO 2006:52 rangaistussäännöksen ja rangaistavan menettelyn osoittaneen viranomaisen määräyksen välinen valtuutusketju ei puolestaan ollut asianmukainen.

Estääkö laillisuusperiaate rangaistuksen tuomitsemisen tässä tapauksessa?

16. Nyt puheena oleva tilanne on erilainen kuin mainituissa Korkeimman oikeuden ratkaisuissa. Eläintautilain 23 §:ään sisältyy rangaistussäännös, joka kattaa myös maa- ja metsätalousministeriön sanotun lain 12 §:n nojalla antaman asetuksen ja säätää sen määräysten rikkomisen "eläintautilain säännösten rikkomisena" rangaistavaksi. Syytteessä tarkoitettu asetus puolestaan perustuu mainitun 12 §:n valtuutukseen antaa eläintautien ehkäisemistarkoituksessa määräyksiä eläintenpidosta, mikä valtuutus käy ilmi asetuksen johtolauseesta. Asetuksen 7 §:ssä on yksiselitteisesti kielletty siipikarjan ulkonapito riskialueilla, mitkä alueet taas ilmenevät asetuksen liitteestä. Rangaistussäännöksen ja teonkuvauksen välinen valtuutusketju on siten tässä tapauksessa katkeamaton ja riittävän täsmällinen. Tähän arviointiin ei vaikuta se, että eläintautilain 12 §:n valtuutussäännöstä on sittemmin lailla 303/2006 edelleen täsmennetty siten, että siinä kuvataan myös ne tilanteet, jolloin määräyksiä eläintautien ennalta ehkäisemiseksi ja leviämisen estämiseksi voidaan antaa.

17. Hovioikeus on pitänyt ongelmana sitä, että itse rangaistavaa menettelyä ei ole luonnehdittu eläintautilain rangaistussäännöksessä vaan teonkuvaus ilmenee ainoastaan asetuksen 7 §:stä ja ettei mainitussa 7 §:ssä taas ole viitattu eläintautilain 23 §:n rangaistussäännökseen.

18. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa jo eläintautilain 1 §:stä ilmenevän, että laki koskee eläintautien vastustamiseksi ja ennakolta ehkäisemiseksi annettuja määräyksiä, joita kaikilla on velvollisuus noudattaa. Vaikkei eläintautilain 23 §:n rangaistussäännöksessä olekaan erikseen kuvattu eikä voitukaan kuvata säännöksen nojalla rangaistavaksi tarkoitettujen tekojen erilaisia ilmenemismuotoja, on jo lain nimen ja soveltamisalan perusteella selvää, että kriminalisoinnin tarkoituksena on nimenomaan eläintautien vastustaminen ja ennakolta ehkäiseminen. Korkein oikeus katsoo tämän riittävän rangaistavan menettelyn "asialliseksi luonnehdinnaksi" lain tasolla. Kielletyn menettelyn teonkuvaus eli siipikarjan ulkonapitokielto on puolestaan yksiselitteinen, ja kiellon kytkentä eläintautilakiin ilmenee täsmällisesti asetuksen johtolauseesta. Se, ettei kieltosäännöksen yhteydessä ole nimenomaisesti viitattu asianomaiseen rangaistussäännökseen, on lakitekninen ratkaisu, joka ei sellaisenaan aiheuta epäselvyyttä siitä, että kiellon rikkominen on tarkoitettu säätää rangaistavaksi.

19. Asiaa laillisuusperiaatteen kannalta arvioidessaan Korkein oikeus kiinnittää huomiota myös siihen, että nyt kysymyksessä olevan sääntelyn kohderyhmänä on asianomaiseen alaan tai ammattiin perehtyneitä henkilöitä, joilla ei ole ollut vaikeuksia selvittää itselleen laissa säädettyjen rangaistusuhkien täsmällistä sisältöä ja niiden merkitystä heidän omalla kohdallaan. Näin ollen heidän piirissään on tuskin ollut epäselvyyttä siitä, mitä velvollisuuksia eläintautilaki ja sen nojalla annetut säännökset ovat asettaneet ja mitä seuraamuksia näiden velvollisuuksien noudattamatta jättämiseen on liittynyt.

20. Edellä lausuttuun viitaten Korkein oikeus katsoo, toisin kuin hovioikeus, että siipikarjan ulkonapitokiellon rikkomisen rangaistavuus on käynyt rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämällä tavalla ilmi asianomaisista säännöksistä eikä rangaistuksen tuomitsemiselle siten ole hovioikeuden toteamaa estettä.

Estääkö vastuuvapausperuste rangaistuksen tuomitsemisen?

21. Rikoslain 4 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan muun kuin saman luvun 4 §:ssä tarkoitetun oikeudellisesti suojattua etua uhkaavan välittömän ja pakottavan vaaran torjumiseksi tarpeellinen teko on pakkotilatekona sallittu, jos teko on kokonaisuutena arvioiden puolustettava, kun otetaan huomioon pelastettavan edun ja teolla aiheutetun vahingon ja haitan laatu ja suuruus, vaaran alkuperä sekä muut olosuhteet. Vaikkei oikeudellisesti suojatun edun pelastamiseksi tehtyä tekoa 1 momentin perusteella pidettäisi sallittuna pakkotilatekona, tekijä on kuitenkin 2 momentin mukaan rangaistusvastuusta vapaa, jos tekijältä ei kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista, kun otetaan huomioon pelastettavan edun tärkeys, tilanteen yllätyksellisyys ja pakottavuus sekä muut seikat.

22. Hanhien ulkonapitokiellon vaatimiin järjestelyihin ei ole ollut paljonkaan aikaa sen jälkeen, kun A on saanut tiedon puheena olevan asetuksen antamisesta. Toisaalta ei ole uskottavaa, että ulkonapitokielto olisi tullut siipikarjankasvatusta elinkeinonaan harjoittavalle A:lle täydellisenä yllätyksenä. Alan elinkeinonharjoittajan ennakoitavissa on täytynyt olla paitsi se mahdollisuus, että lintuinfluenssan tarttumisvaaraa pyritään myös viranomaismääräyksin torjumaan estämällä siipikarjan ja luonnonvaraisten lintujen väliset kosketukset, myös se, että hänenkin siipikarjansa saattaa tällöin olla juuri viranomaisten määrittelemällä riskialueella. Näin ollen on todennäköistä, että A olisi ainakin jossakin määrin jo etukäteen voinut omalla kohdallaan varautua mahdollisen ulkonapitokiellon voimaantuloon.

23. Hanhien sisälläpito olisi käytännössä ollut mahdollista ainakin silloin, jos A olisi vähentänyt lintujen lukumäärää teurastamalla niistä osan. Näin hän ei ole tehnyt, koska teurastus olisi merkinnyt hänelle taloudellista tappiota ja sitä vastaavan korvauksen saamista hän on taas pitänyt epävarmana. Korvauksen saamisen epävarmuus on kuitenkin kuulunut hänen harjoittamansa elinkeinon taloudellisiin riskeihin. Päästämällä hanhet ulos hän on rikkonut yleisvaarallisena pidetyn eläintaudin torjumiseksi annettua määräystä ja siten tietoisesti lisännyt taudin leviämisriskiä. Tekoa ei voida puolustaa eläinsuojelullisilla näkökohdilla. Vertaillessaan hanhien ulkonapitokiellon A:n elinkeinotoiminnalle aiheuttamaa sinänsä merkittävää haittaa siihen vaaraan, jota hänen eläintaudin leviämisriskiä lisäävä tekonsa on merkinnyt koko yhteiskunnalle, Korkein oikeus ei pidä A:n menettelyä kokonaisuutena arvioiden puolustettavana eikä siten pakkotilatekona sallittuna. Asiassa ei ole myöskään käynyt ilmi sellaisia A:n henkilöön tai olosuhteisiin liittyviä seikkoja, joiden perusteella häneltä ei olisi kohtuudella voitu vaatia muunlaista suhtautumista.

24. Edellä lausuttuun viitaten Korkein oikeus katsoo, kuten käräjäoikeus, ettei käsillä olevassa tapauksessa voida soveltaa rikoslain 4 luvun 5 §:ssä tarkoitettua vastuuvapausperustetta, todeten kuitenkin samalla, että käräjäoikeus on ottanut siipikarjan ulkonapitokiellon A:lle aiheuttaman vaikean tilanteen asianmukaisesti huomioon jo A:lle rangaistusta määrätessään.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustaf Möller, Lauri Lehtimaja, Eeva Vuori, Soile Poutiainen ja Jukka Sippo. Esittelijä Pekka Haapaniemi.